Paluu Kolumbiaan

E-amerikan lentopassini paluulento oli Perun Limasta Kolumbiaan, Bogotaan. Bogotan kolea sää ei houkuttanut rankahkon Perun turneen jälkeen, joten buukkasin itselleni suoraan jatkolennon Bogotasta Caliin. Cali on Kolumbian kolmanneksi suurin kaupunki Bogotasta lounaaseen eli rannikon suuntaan. Calissa on myös mukavan lämmin kesäinen sää vuoden ympäri, sillä se sijaitsee vain 1000m korkeudella. Calissa en ollut itseasiassa aiemmin käynyt, joten oli mukavaa päästä tsekkaamaan uusi kaupunki, jota kutsutaan myös salsan pääkaupungiksi etelä-amerikassa. Salsa todellakin soi ja näkyi myös kaupungilla sunnuntaina paikallisen tanssikoulun treenatessa muuvejaan:

Calin keskustassa elää vielä hauska vanha perinne, jossa konekirjoittajat päivystävät aukiolla puhtaaksikirjoittaen heille tuotuja dokumentteja:

 

Pyöräillessäni kaupunkia ympäri kävin samalla myös uimassa läheisellä joella, jossa oli pyhäpäivän kunniaksi paljon myös paikallisia vilvoittelemassa:

Calissa yövyin erittäin hyvässä hostellissa (Caelum hostel), joka tuntui enemmän kimppakämpältä kuin hostellilta. Sijainti oli keskeinen ja huoneet siistejä sekä hyvinvarusteltuja. Hostellilla hengaili myös sen omistajan 2kk vanha labradorinnoutajan pentu, joka oli todellinen sydäntenmurskaaja, vaikka välillä teroittikin tuoreita hampaitaan käsivarteena.

Parin päivän Calissa olon jälkeen alkoi maa polttelemaan tämän levottoman kulkurin jalkojen alla (Cali oli loppupeleissä semitylsä kaupunki) ja löysin edulliset lennot Kolumbian Karibianmerellä olevalle San Andresin saarelle. Rinkka ja kassit pakattiin puolessa tunnissa ja pian olinkin taas taksissa menossa lentokentälle. Nopeat liikkeet on näyttäviä, eikös se niin mene? 

Lentomatkalla Karibian yllä näkyi upeat koralliriutat.

San Andresin saari vaikutti pääkaupunkinsa osalta yhdeltä suurelta tax free-kaupalta ja hotelleja oli rakennettu siellä vieri viereen kuin Espanjan aurinkorannikolla 70-luvulla konsanaan. Ei siis kovin houkuttelevaa! Vuokrasinkin skootterin ja majoituin kaupungista noin 15min ajomatkan päähän saaren keskiosaan pieneen kylään Posada Caribbean Refure -nimiseen majataloon, josta sain oman huoneen kylppärillä, wifillä ja yhteisellä keittiöllä 50.000 pesolla eli vajaalla 20€:lla. Posada oli todella siisti, hyvinvarusteltu ja emäntä puhui englantia ja auttoi mieluusti suositellen saaren hyviä vierailukohteita. Suosittelen lämmöllä! San Andres tarjosi itselleni pariksi päiväksi sopivasti tekemistä: uimisen ja chillailun ohella ajelin skootterilla maisemia ihaillen. 

San Andresin kaupunki on tosiaan melko kamala turistiansa, joten siellä en suosittele käymään kuin ruokakaupassa. Kaupungin täyteen ahdettu ja rakennettu rantakaan ei näyttänyt olevan kovin kummoinen.

Olin kuullut Medellinissä asuvilta paikallisilta kavereiltani suosituksen San Andresin kauniista naapurisaaresta Providenciasta, jonne täytyisi mennä vielä San Andresilta katamaraanilla kolme tuntia. Sinne siis! Kuvien perusteella paikka näytti todelliselta paratiisisaarelta ja sitä se olikin. Upea tuliperäisen vehreä ja pieni (vain 8000 asukasta) saari, jossa ei ollut yhtään isoa hotellia saatika all inclusive resorttia. Liikenne soljui saarella letkeästi mopoilla ja golf-autoilla. Nettiyhteys saarella on myös varsin epäsäännöllinen, joten offline-elämästä on helppo nauttia.

Saarella vallitsi tosi rauhallinen tunnelma ja majoituspaikat olivat pääasiassa pieniä posadoja, joissa oli muutamia huoneita/mökkejä. Itse majoituin saaren ainoassa "hostellissa" eli Hostel blue almondissa, southwest bay:lla. Hostelli oli käytännössä yksi mökki, joka oli vaan erotettu hostelliksi Cabin Aqua Dulce-hotellista/mökkiryhmästä. 

Täälläkin hostellilla hengaili ylisöpö koiranpenikka kerjäämässä silityksiä.

Hostellin asukkaat saivat kuitenkin käyttää hotellin palveluita vapaasti, joten kombinaatio oli täydellinen. Sijainti oli myös hyvä, koska Aqua dulcen ja Southwest beach:in alue on saaren parasta seutua näin turistin kannalta. Sieltä löytyy vaikka paljain jaloin kävellen supermarket, raha-automaatti sekä useita ravintoloita. Myös itse southwest beach on saaren pisin ja kivoin ranta (silti vilkkaimmillaankin koko rannalla oli alle 50 hlöä:). Southwest beachillä

Järjestetään myös joka lauantai hevoskilpailu, jossa paikalliset ratsastajat 

näyttävät ja testaavat hevostensa nopeuden hiekkarannalla:

Hostellin/hotellin rantaterassilta avautui upeat auringonlaskumaisemat jokainen ilta, kun aurinko laski kauas karibian horisonttiin Nicaraguan puolelle. 

Erikoista näiden saarten sijainnissa on se, että ne ovat itseasiassa lähempänä Nicaraguaa ja Jamaicaa kuin Kolumbiaa. Historiassa näillä saarilla on lymynnyt mm pahamaineinen merirosvokapteeni Morgan.

Hauska yhteensattuma, että törmäsin juuri täällä "korvessa"  (menomatkalla katamaraanilla) ensimmäiseen suomalaiseen sitten tammikuisen Peten vierailun. Samaan kohteeseen matkusti turkulainen Emil, jonka kanssa asuimme myös samassa (saaren ainoassa) hostellissa. Emil oli päättämässä saarella parin kuukauden Panama/Kolumbia -reissuaan. Olipa hauskaa päästä puhumaan pitkästä aikaa suomenkieltä, vaikka alkuun kieli meinasikin automaattisesti lähteä englannin matkaan.

Hostellissa mökkiämme asutti myös chileläinen Barbara, joten kävimme kolmistaan kiertelemässä saarta veneellä sekä vaeltamassa yhtenä aamuna saaren korkeimmalle kohdalle. Varsin reipasta:) 

Emilin kanssa vuokrasimme myös skootterin kolmeksi päiväksi, joten liikkuminen saarella oli varsin vaivatonta. Saaren ajaa ympäri muuten alle puolessa tunnissa eli ihan hirveästi tekemistä saarella ei riitä rantojen, snorklauksen ja yleisen chillailun lisäksi. Viisi päivää oli varsin passeli aika saarelle ilman että aika alkoi käymään pitkäksi.

Meriveden kirkkaus oli jotain käsittämätöntä..

Providencian saaren ympärillä on maailman kolmanneksi suurin valliriutta, jossa kelpaa snorklailla ja sukellella. Kävimme useana päivänä eri rannoilla, joista riutalle pääsi sitten uimalla noin 300-400m. Koralliriutat näyttivät olevan pääosin elossa, mikä on tosi hyvä juttu! Monet Karibian riutoista ovat nimittäin "pystyyn kuolleita" aiemman dynamiittikalastuksen takia. 

Kuten aiemmin jo mainitsinkin, niin Providencia on tunnettu myös merirosvokapteeni Morganin salapaikkana ja hänen kulta-aarteitaan on  etsitty useista laguuneista ja luolista saarella. Yksi parhaista snorklauspaikoista saarella on Santa Catalinasta löytyvä kallioniemeke "Morgans head", joka kuulema muistuttaa tämän kuuluisan merirosvon päätä. Täällä näimme riutalla snorklatessamme mm. merikilpikonnia ja rauskuja.

Näillä karibiansaarilla hintataso on luonnollisesti aina mannerta kalliimpi, koska kaikki tavarat ja elintarvikkeet joudutaan tuomaan kaukaa mantereelta. Makeasta vedestä on myös Providencialla pulaa ja hostellin suihkusta on turha odottaa lämmintä vettä. Karibian lämmössä sitä tosin tuskin edes tarvitsisi. Hyttysmyrkkyä ottaisin mukaan sitäkin enemmän, sillä niitä oli iltaisin todella paljon. Paikalliset "itikat" kun eivät inise, joten niiden kutiavat pistokset tulevat huomaamatta. Muita isompia eläimiä saarella ei juuri liskojen lisäksi näkynytkään. Liskoja oli todella paljon ja yksi liskoperhe asutti mökkimme välikattoa, jossa ne naksuttelivat ja rapistelivat joka ilta. Alkuun luulin niitä hiiriksi, kunnes omistaja sanoi niiden olevan harmittomia liskoja.

Hostelliyö maksoi Blue Almondissa 45.000 pesoa, eli noin 17€. Hostellissa ei ollut keittiötä, joten jouduimme syömään ravintoloissa lähes koko ajan. Aamupala (kahvi ja paahtoleipä) maksoi hostellilla 2,5€. Lounaasta ja illallisesta (kalaa/kanaa ja riisiä) sai maksaa alueen ravintoloissa noin 8-10€. Veneretki saaren ympäri maksoi n.18€ ja skootterin vuokraus oli myös n.18€/pvä. Providencian paras hinta-laatusuhteen ravintola löytyy pääkylästä katamaraanilaiturin vastapäätä tien toiselta puolelta (nimetön ravintola:). Söimme siellä useana päivänä "meni sel dian" eli päivän annoksen alkukeiton ja mehun kera hintaan 14.000 pesoa eli 5€. Kyseessä on hyvin paikallinen "muovituoliravintola", jossa näkyi aina paljon paikallisia duunareita syömässä --> hyvä merkki! Ruoka oli erittäin riittoisaa ja hyvää, otin yleensä kanaa tai kalaa riisin kera. Kerran sain jopa karjalanpaistia (tai ainakin lähestulkoon:) riisin kera! Viimeisenä päivänä kävimme tuolla vielä 1,5€:n kalakeitolla ennen paluuta katamaraanilla San Andresille. 

Mikäli haluaa herkutella, niin tällainen kahden hengen kala/äyriäislounaslautanen maksoi noi 18€ rantaravintolassa :

Nuo katamaraanimatkat voivat olla muuten merenkäynnin takia melkoista pomputusta, joten kannattaa ehdottomasti ottaa matkapahoinvointilääke!

Viikko näillä saarilla oli kaikin puolin onnistunut. Sain levättyä pois Perusta kertyneet univelat ja samalla rentouduin Karibian vehreän turkooseissa maisemissa. Providencian turkoosina hohtava kirkas meri vei kyllä reilusti voiton muista näkemistäni Karibianmeren saarista! Arubat, Curacaot, Neitsytsaaret ym ovat kaunana noista Providencian neitseellisistä maisemista. Välillä uidessa tuntui kuin olisi ollut jättimäisessä uima-altaassa veden kirkkauden ja 30-40m näkyvyyden osalta. Karibialla on kyllä tärkeä paikka meikäläisen sydämessä! 

Toivottavasti Kolumbian hallitus saa pidettyä Providencian saaren jatkossakin nykyisenlaisena eikä sinne anneta rakennuslupia suurille hotellikomplekseille tai muille turistiresorteille kuten San Andresille on jo käynyt. Nykyisellään paikalliset ihmiset vaikuttivat todella onnellisilta ja tyytyväisiltä tilanteeseen. Saarella vallitsi kaikinpuolin rauhallinen ja turvallinen tunnelma eikä turismi paistanut räikeästi saaren letkeästä elämänmenosta. Ero tässä San Andresin ja Providencian välillä olikin kuin yöllä ja päivällä. Innostuin Providencian positiivisesta tunnelmasta itsekin kirjaamaan joka päivä ylös muistikirjaani yhden asian, joka teki minut onnelliseksi kyseisenä päivänä. Nyt mennään jo päivässä numero neljä😊. Reissuni päätyttyä muistikirjassani pitäisi siis olla yli 100 syytä onnellisuuteen. Niitä kelpaakin sitten lukea ja muistella syksyn harmaudessa kotosalla ja fiilistellä tätä koko reissua.

Pari viikkoa Perussa

Lensin Sao Paulosta yölennolla kohti E-Amerikan länsirannikkoa ja Perua. Viiden ja puolen tunnin lennolla pääkaupunkiin Limaan ehti mukavasti nukahtaa ja sain onnekkaana koko penkkirivin itselleni, joten yölento ei tuntunut yhtään tuskalta viruessani kolmen penkin pituudella.

Laskeuduin Limaan aamu07:lta ja otin suorilla taksin bussiasemalle, sillä halusin jatkaa suoraan etelää ja sisämaata kohti. Aikaa Peruun itselläni olisi vain kaksi viikkoa, joten valitsin reissuohjelmaani mieluummin luontoa ja historiaa kuin kaupunkikohteita. Useat E-Amerikan isoista kaupungeista ovat enemmän tai vähemmän toistensa kaoottisia kopioita, joten maaseudulla pääsee paremmin käsiksi paikalliseen kulttuuriin ja turvallisuustilanne on pienemmillä

paikkakunnilla myös huomattavasti parempi.

Bussimatka Etelä-Peruun kulki kuivien ja karujen aavikkomaiden halki.

 

Ensimmäinen pysäkkini oli 6h:n bussimatkan päässä Limasta oleva Ica ja sen kyljessä oleva Huacachinan pikkukylä (200 asukasta!). Huacachinaa kutsutaan myös oasikseksi, sillä se sijaitsee yli 200m hiekkadyynien keskellä vehreänä keitaana loistaen. 

Tarkoituksena oli käydä täällä lumilautailemassa ja ralliautoilemassa dyyneillä. Itse auton rattiin ei tosin päässyt, vaan kyydistä sai nauttia pelkääjän paikalla auton pomppiessa silmänkantamattomiin jatkuvien dyynien yli! Siinä olikin hauskaa hupia yhdeksi päiväksi, enempää aikaa Huacachinassa ei tarvitsekaan. Illalla hostellilla sai putsata sitten hiekkaa pois joka paikasta.

Hostelli Arena auringon laskiessa dyynien taakse.

Huacachinassa vietetyn päivän jälkeen jatkoin matkaa bussilla 4h matkan päässä sijaitsevaan Nazcan kaupunkiin. Nazca on kuuluisa "natca linjoista", joita paikalliset asukkaat (Nazca kansa) ovat n. 2000 - 1000 vuotta sitten (jo ennen inkoja!) piirtäneet maahan. Massiivisten viivojen ja kuvioiden tarkoitusta ei osata kertoa varmaksi vieläkään, mutta tiedemiehet uskovat niiden liittyneen jumaliin sekä veden ja elämän palvomiseen näillä karun kuivilla seuduilla. Viivoja ja kuvioita on vaikea nähdä maantasolta, joten buukkasin hostellista kierroksen pienlentokoneella viivojen yllä. Tästä huvista sai maksaa noin 50€ ja 20 minuutin pituisen lennon aikana näimme niin graafisia viivoja ja kuvioita sekä eläinläkuvioista niin kolibrin, papukaijan, apinan sekä kotkan. Kuvioiden mittasuhteita on vaikea hahmotttaa, mutta ne olivat jopa useiden satojen metrien mittaisia. Nazcan kuviot ja viivat on tehty siirtämällä aavikon kiviä sekä hyödyntämällä pintahiekan alta paljastuvaa vaaleampaa hiekkakerrosta.

Kolibri

Erikoisin kuvioista oli tämä vuoren kylkeen kaiverrettu astronautti/avaruusmies. 

Mitäköhän kaikkea nämä Nazcassa 2000 vuotta sitten asuneet tiesivätkään nykyihmisiä enemmän? Heillä oli myös uskomattomat taidot veden käsittelyyn kuivalla aavikkoseudulla, sillä he tekivät mm. upeita kaivoja, joista suuri osa on yhä kaupungin asukkaiden käytössä.

Nazcan alueelta löytyy myös useita hauta-alueita, joista argeologit ovat kaivaneet esille useita muumioita. Erikoista näissä muumioissa on se, että jokaisen kädet ja jalat oli katkaistu, jotta ne on saatu istuvaan asentoon. Kasvot aurinkoon päin, mahdollista seuraavaa elämää varten. Muumioilta oli säilynyt todella hyvin mm vaatteet sekä hiukset, jotka näyttivät useimmalla olleen pitkät ja rastoitetut. Nämä hauta-alueet ovat täysin avonaisia ja suojaamattomia, joten useimmat hauta-aarteista onkin kuulema ryöstetty ja viety Liman pimeille markkinoille kaupattavaksi. 

Toivottavasti Perun valtio saisi suojeltua nopeasti nämäkin hauta-alueet, sillä nykyisellään avonaiset ja merkatut haudat ovat kenen tahansa hautarosvon saavutettavissa. Jopa koirat näyttää päässeen avoimiin hautakammioihin luiden perässä :(

Nazcasta matka jatkui yöbussilla (8h, 30€) kohti Andien ylänköä ja Arequipan kaupunkia. Tämä noin miljoonan asukkaan kaupunki on Perun toiseksi suurin ja sijaitsee kolmen tulivuoren juurella noin 2400m korkeudella merenpinnasta. Arequipaa sanotaan valkoiseksi kaupungiksi, koska monet sen keskustan taloista on tehty tuosta valkoisesta vulkaanisesta kivestä, jota seudulta löytyy luonnostaan paljon. Siirtomaa-ajalla kaupunkia asutti  poikkeuksellisen suuri valkoihoisten konkistadorien porukka, jonka perusteella perulaiset kutsuivat kaupunkia myös "valkoiseksi kaupungiksi". 

Arequipan sijainti vuorten juurella mahdollistaa erinomaiset retket ja vaellukset jylhiin maisemiin. Buukkasin itseni mukaan kahden päivän opastetulle Colca kanjonin vaellukselle (50€), josta olin kuullut paljon kehuja muilta matkaajilta pitkin reissuani. Colca kanjoni sijaitsee noin 3h automatkan päässä Arequipasta ja se on yksi maailman syvimmistä kanjoneista - huippukohdaltaan yli 4000m syvä! Se on yli kaksi kertaa niin syvä kuin esim jenkkien kuuluisa Grand Canyon. Kuulostaa ja näyttää huimalta!

Lähtö vaellukselle oli epäinhimilliseen aikaan eli klo.03.30 hostellilta. Saavuimme kanjonille noin klo.07 ja söimme aamiaisen paikallisessa ravintolassa. Ensimmäinen pysäkkimme oli näköalapaikalla, josta tarkoitus oli bongata kanjonin tunnuseläimiä eli majesteettisen suuria kondoorikotkia. Nämä koondoorikotkat kasvavat siipiväliltään jopa 2m suuruisiksi ja elävät yksiavioisen elämän. Mikäli kotkapariskunnan toinen osapuoli kuolee, tekee pariskunnan toinen puolisko itsemurhan syöksymällä korkeuksista suoraan maahan - yleensä mahdollisimman syrjäiselle seudulle. Paikalliset asukkaat uskovatkin välittömän huonon onnen koittavan, jos kondoorikotka iskeytyy itsemurhaan kylien tai kaupunkien läheisyyteen.

Kaksi kondoorikotkaa bongattuamme siirryimme bussilla vaelluksemme lähtöpaikalle noin 3800m korkeuteen, josta ensimmäisen päivän reittimme kulki mutkitellen kanjonin rinnettä 18km alas pohjalla majapaikkaamme. Reitti oli pääosin hyväkuntoinen, mutta muutamissa kohdissa parin viikon takainen maanjäristys oli tuonut irtolohkareita tai mutaa kulkureitin päälle. 

Vaikka ollaankin lähes päiväntasaajalla, niin lämpötilat näissä korkeuksissa ovat hyvin "suomalaiset" eli päivisin auringossa saatetaan päästä yli 20c, mutta ilman ja yön koittaessa lämpötila laskee alle 10c.

Olimme perillä alhaalla sateisessa leirissä noin klo.17.00.

Söimme illallisen ja kävimme nukkumaan väsyneinä jo klo.20, sillä aamulla oli taas aikainen herätys klo. 05, jotta ehtisimme nousta huipulle ennen auringon polttavaa porotusta. Kuuden kilometrin jyrkkään paluunousuun kului meiltä noin 2,5h ja olimme takaisin huipulla valmiina aamiaiselle klo. 08. 

Onnelliset vaeltajat maalissa takaisin kanjonin huipulla:

Aamiaisen jälkeen lähdimmekin sitten bussilla takaisin kohti Arequipaa pysähtyen matkalla vielä ihailemassa inkojen aikaisia ja vehreitä yhä käytössä olevia viljelysterasseja. Pysähdyimme myös kanjonin korkeimmalla kohdalla 4900 metrissä ottamassa pakolliset turistikuvat. Maisemat noissa korkeuksissa olivat kuin kuussa, pelkkää kiveä!

Näissä Perun ylänköjen korkeuksissa (2000-4000m) pääkoppa joutuu koville, joten tottumattomalle voi tulla helposti päänsärkyä tai pahoinvointia vuoristotaudin oireina. Itsekin sain pari vuotta sitten Ecuadorin Quitossa vuoristotaudin pahat oireet, mutta tällä kertaa tasaisesti usean päivän ajan kestänyt matka/nousu kohti ylänköjä varmasti helpotti. Perussa juodaan paljon myös terveellistä kokateetä mm. näiden vuoristotaudin oireiden helpottamiseksi. 

Teen makuun saa mukavasti mintun ja rosmariinin vivahdetta lisäämällä siihen muñya-yrttiä. En tiedä sen suomennosta, mutta tämä paikallinen yrtti toimii ainakin itselläni erinomaisesti niin teessä kuin myös hengitettynä, jos korkeudesta johtuva pääkipu meinaa iskeä. Olenkin kantanut repun sivutaskussa aina

muutamaa muñya-varpua! Hah naurattaa itseäkin, että kaikkea sitä täällä oppii:)

Huomasin, ettei pari viikkoa riittäisi mitenkään kaikkiin haluamiini kohteisiin ja aktiviteetteihin Perussa, joten hyödybsin siirtymisissä mahdollisimman paljon yöbusseja. Colca kanjonin vaelluksen jälkeen kävin hakemassa loput matkatavarani hostellista säilytyksestä ja hyppäsin klo.22 bussiin, joka vei minut aamuksi Punon kaupunkiin Titikaka järven rannalle. Titikaka järvihän on maailman korkeimmalla oleva asuttu järvi (yli 3800m) ja se on kuuluisa kelluvista Uros-saarista. Saavuttuani Punoon jatkoin matkaani suoraan satamaan ja buukkasin sieltä itselleni parin päivän retken kolmelle saarelle ( Amantani, Taquile ja Uros), joista yhdellä myös majoituin paikallisen perheen luona.

Veneemme lähti aamulla klo.08.30 kohti ensimmäistä pysäkkiä, joka oli yksi Uroksen kelluvisra saarista. Näitä erilaisia ja erikokoisia kaislasta tehtyjä kelluvia saaria on yhteensä yli 2000 kpl:tta. Saarilla asuvasta kansasta suurin osa elää yhä kuten satoja vuosia sitten, eli kalastaen ja pienviljellen. Vierailimme saarista yhdellä,  jota majoitti kolme eri perhettä. 

Cokis on täällä (valitettavasti) näin kovassa arvossaan, että päässyt oikein kirkon alttarille..

Nämä kelluvat kaislasaaret ovat "lukittu" maapohjaan kosteutta hyvin kestävillä Eukalyptyspuiden kepeillä ja niiden kelluvuudesta pitää huolen noin 1,5-2m kaislakerros, jota lisätään tarvittaessa muutaman kuukauden välein. 

Elämä näillä saarilla mahtaa olla hyvin yksinkertaista. Osa asukkaista ei halua edes aurinkopaneelien kautta sähköä käyttöönsä, vaan jatkaa elämistä aurinkokellon mukaisesti. Yksi kokonainen perhe elää tällaisessa majassa:

Olin yllättynyt miten kirkasta vettä Titikaka-järvessä oli: näkyvyys ainakin 3-4 metriä! Vesi nimittäin valuu järveen suoraan läheisiltä vuorilta virkistävän kylmänä. Asukkaat käyttävät sitä myös juomavetenä sellaisenaan, josta saaren johtaja näytti meille esimerkin:

Uros-saarilta siirryimme sitten reilun tunnin matkan ajan kohti järvenselkää ja Amantanin saarta, jossa majoituimme seuraavan yön kotimajoituksessa. Saapuessamme satamaan paikalliset rouvat olivat meitä jo vastassa hienoissa perinneasuissaan:

Itse pääsin majoittumaan italialaisten matkakavereideni kanssa Mama Cavinan kotiin, jossa asui hänen ja miehensä lisäksi heidän kaksi lastaan:

Paikallisten asukkaiden mukaan mitoitetut oviaukot olivat meille eurooppalaisille kovin minikokoisia.

Elämä näilläkin saarilla on hyvin köyhää ja asukkaiden toimeentulo koostuu turismin lisäksi maanviljelystä. Eteläisestä sijainnista huolimatta he saavat vuodessa vain yhden satokauden (inkojen aikaan satokausia oli kaksi) eivätkä asukkaat käytä kallista lihaa kuin juhlatarkoituksissa, joten ruokailumme oli täysin kasvispainotteinen - mutta sitäkin maukkaampi. 

Perussahan on muuten Inkojen jäljiltä yli 3000 eri perunalajiketta! Eri perunalajikkeiden lisäksi tarjolla oli lounaspöydässä myös quinoaa, joka on todella suosittua ja terveellistä herkkua muutenkin Perussa.

Köyhyydestä huolimatta talot näyttivät olevan varusteltuina lähes suomalaisittain perinteisellä kesämökkityylillä (poislukien maalattia), joten itseäni "karut" olot eivät juuri hätkähdyttäneet. Useampi jenkkituristi taas tuntui olevan enemmänkin ihmeissään paikallisten asuinoloista.

Lounaan jälkeen kävin tietysti testaamassa Titikaka-järven maagiset ominaisuudet uimalla siinä - nakuna tottakai ;) Vesi oli ehkä +16c ja ilma +20c.

Illaksi kiipesimme katsomaan auringonnousua saaren keskellä olevalle kukkulalle inkojen aikaiseen Pachamaman temppeliin (pachamama=äiti maa), joka oli jo yli 4000m korkeudella. 

Tämä korkeus jyskytti kyllä jo kovasti päässä tässä vaiheessa, vaikka lipitimmekin kokateetä pitkin päivää. Hullua ajatella miten arktiset olosuhteet esim Alpeilla on jo tuossa korkeudessa, mutta täällä Päiväntasaajan tienoilla lämpötilat olivat 4000 metrissäkin sellaiset suomalaista toukokuuta vastaavat: päivällä auringossa noin 18-23c ja öisin sitten mentiin reilusti alle 10c.

Asunnoissahan ei ole muuallakaan Perussa lämmitystä saatika kunnon tuplaikkunoita, joten yötä varten valmistaudutaan lämpimällä teellä sekä useammalla petihuovalla. Itselläni oli nukkuessani täyden vaatetuksen lisäksi kolme paksua huopaa, joten nukuin kyllä oikein makoisasti jo klo.20.00 heräten täydelliseen auringonnousuun sitten heti viiden jälkeen :)

Good night!

 Good Morning!

Aamupalan nautimme vielä perheiden kanssa, kunnes oli aika jatkaa matkaa satamaan ja hyvästellä emäntämme.

Seuraava etappi oli Taquilen saari noin tunnin venematkan päässä Amantanista ja se oli oma suosikkini näistä kolmesta Titikaka-järven saarista. Saavuttuamme saarelle sen erityisen eläväinen tunnelma teki todella vaikutuksen. Kylän keskusaukiolla oli paljon paikallisia ihmisiä hyörimässä ja pyörimässä:

Saimme myös kuulla paikallisten asusteperinteistä (naimattomilla miehillä valkoinen pipo ja naimisissa olevilla miehillä täyspunainen pipo) 

Meille kerrottiin paljon eri hyötykasveihin liittyviä vinkkejä. Esimerkiksi "zuho/tsuho/tms" nimisestä kasvista saa murskaamalla ja veteen liottamalla erinomaista luomoshampoota!

Taquilen saarella oli upeita maisemia, kuten esimerkiksi nämä viljelysterassit ja näköala kauas järven vastarannalle Bolivian puolelle:

Iltapäivällä koitti sitten paluu Punoon, jossa vietin iltapäivän kaupungilla hengaillen ja illan tullen nappasin taas yöbussin, jolla matkasin 10h kohti Cuzcoa, joka on Etelä-Amerikan vanhin yhtäjaksoisesti asuttu kaupunki täynnä inkojen mysteereitä ja upeaa arkkitehtuuria. Yöbussit Perussa ovat kyllä todella käytännöllisiä, sillä muutaman euron lisämaksulla saat itsellesi lähes makuuasentoon taittuvan tuolin, jolla pidempikin yömatka sujuu mukavasti unessa. Turvallisuusasiat ovat

myös näissä vähän kalliimmissa turistibusseissa otettu hyvin huomioon.

Cuscosta tein sitten useita päiväretkiä

Pyhään laaksoon, eli Sacred Valleyhin. Inkat ovat aikoinaan rakentaneet ja luoneet alueelle todella monipuoliset ja kauniit kaupungit viljelysmaineen. Alueelta löytyy myös massiiiviset suolakaivokset, jotka on yhä toiminnassa:

Suolakaivosten lisäksi pyhästä laaksosta löytyy myös paljon inkaterasseja. Näillä

terasseilla inkat pystyivät viljelemään näinkin korkealla (yli 3000m) monia trooppisilta alueilta tuotuja kasveja, sillä terassit olivat tarkoin suunniteltuja kastelukanavineen ja auringonvalon tulokulmineen, jotka takasivat täydelliset kasvuolosuhteet.

 

Eräänä päivänä pysähdyimme paikallisessa ravintolassa maistamassa suurta herkkua jo inkojen ajoilta eli marsua. Marsu on parasta grillattuna rapean kuoren kera. Nam. Hyvää, vaikkei noissa paljoa lihaa ollutkaan. Marsu on myös tosi terveellistä, koska lihassa ei ole ollenkaan kolesterolia!

Viimeiselle Peru-päivälleni olin säästänyt parhaimman, eli Machu Picchun valloituksen. Saavuin torstai-iltana myöhään Machu Picchua lähimpänä olevaan Aguas Calientesin kylään junalla. Machu Picchuhan löydettiin vasta 1900-luvun alussa inkojen hylättyä sen jo satoja vuosia sitten. Tarkkaa syytä hylkäämiselle ei tiedetä vieläkään, koska inkoilla ei ollut kirjoituskulttuuria - kaikki tieto kulki suusta suuhun.

Perjantai-aamuna herätyskello soi klo.04 ja pikaisen hostelliaamiaisen jälkeen lähdin kävelemään Machu Picchun alaportille. Portti avattiin klo.05, jonka jälkeen edessä oli vielä noin 40min kiipeäminen ylös. Tärkeintä olisi päästä ihastelemaan auringonnousua ylös raunioille! Aurinko nousikin kuuden jälkeen ja ylhäällä Machu Picchulla oli maaginen tunnelma aamun sarastaessa.

Kannattaa saapua mestoille ajoissa, niin ehtii tutustua alueeseen rauhassa ennenkuin turistimassat saapuvat klo.9

jälkeen.

Laamakaverit

Todella uskomaton tunne katsoa, kun sumupilvi vyöryy kaupunkiraunioiden yli 2400m korkeudessa.

Aamupäivän raunioita kierrettyäni kiipesin vielä noin tunnin matkan Machu Picchu-vuorelle, jonka huippu on 3100m

Korkeudessa. Näköalat täältä ylhäältä kruunasivat päivän kokemukset tässä uskomattoman upeassa paikassa.

Tässä kuvassa vanhalta vartiopaikalta (3100m) Machu Picchu näkyy tuossa käsieni edessä alhaalla pienenä plänttinä.

Lähtiessäni Machu Picchulta sain muistoksi passiini vielä leiman vieraistani.